Ensimmäinen ennakkonäytös tiistaina 12.9.

Kotiteatteri. Vihdoin takaisin kotona, oikeassa teatterissa, kotiteatterissa! Sitä jokivarren teatteritalo on ollut minulle 70-luvulta asti. Tänään se oli jotain erityistä ja ainutkertaista. Hyvästi, Logomon humiseva ilmanvaihto ja epämukavat tuolit! Tervehdin ilahtuneena Teatterilaivan ala-aulan valoisuutta, puhdistuneita kaiteita ja ihanan upottavanpehmeää mattoa, mutta suurin onni oli kuitenkin saada istua jälleen OIKEASSA teatterikatsomossa. Odotukset olivat korkealla: tulossa on muutaman päivän päästä Euroopan ensi-ilta!

Olo oli muutenkin kotoisa. Olen saanut monet monituiset kerrat käydä ensimmäisessä yleisölle annetussa näytöksessä. Ennakko on vielä harjoitus, ja mitä tahansa voi sattua. Toisinaan siitä tulee ohjaaja oikein muistuttamaan. Kun on kuitenkin kysymys ammattiteatterista, yleisölle tarjotaan tässä vaiheessa viilausta vaille valmista. Itseäni on aina kiinnostanut niin omassa taiteenlajissani, musiikissa, kuin muissakin hetkessä elävissä taiteissa teoksen kehittyminen ja taiteen prosessi. Se matka, jonka niin taiteen tekijä kuin kokija voi kulkea. On mielenkiintoista miettiä, mitähän sieltä tulee ja saada miettiä ennakon jälkeen teoksen mahdollista suuntaa, johon se on kehittymässä. Yleensä ajatusten vyöry on ensi katsomisella valtava ja ensivaikutelmat spontaanit. Myöhemmät katsomiskerrat avaavat uusia havaintoja, näkökulmia, ajatuksia ja yhtymäkohtia omaankin elämään.

Ensimmäisessä ennakkonäytöksessä, nk. omaisten näytöksessä, yleisö on omillaan. Ei ole aiempia yleisöjä, joilta olisi kuullut teoksesta, ei ole käsiohjelmaa (joka yleensä ilmestyy ensi-illaksi). Itse valmistauduin tähän musikaaliin tutustumalla juoneen niin teatterin kuin netin tietojen pohjalta ja kuuntelemalla Stingin levyä The Last Ship vuodelta 2013, jonka kappaleista osa – sekä herkkiä jazzballadeja että meneviä, kansanmusiikista ammentavia merimiestyyppisiä lauluja – on mukana musikaalissa. Ei auttanut muu kun antautua esityksen vietäväksi.

Viimeisen laivan käsikirjoituksessa (John Logan, Brian Yorkey) on selvä musikaaliammattilaisten ote, ja tarinassa löytyy tasoa ja tarttumapintaa moneen lähtöön ja monenlaiselle yleisölle. Turussa varmasti koskettaa telakan työläisten yhteisöllinen joukkovoima, joka kootaan hädän hetkellä yhteen. Telakan lopettamisuhan varjossa päätetään rakentaa vielä yksi laiva. Yhteisöä kokoava voima, Isä James O’Brian (Taneli Mäkelä), tarjoaa siihen likipitäen luvallisin keinoin ja viimeisillä voimillaan apua. Toisaalta tarinassa on kolmiodraamaa: kotiin palaa 14 seilorivuoden jälkeen Gideon Fletcher (Olli Rahkonen), joka tapaa nuoruudenrakkautensa Megin (Anna Victoria Eriksson) toisen miehen, Arthurin (Jussu Pöyhönen) kainalosta. Musikaalin verran jännitetään, kumman puoleen Meg kallistuu. Nuoren kehitystarinaa taas tarjoaa Megin ja Gideonin poika Tom (Kalle Kurikkala), joka miettii omaa polkuaan kuin tyhjästä ilmestyneen isän, äidin ja isäpuolen ohjeistuksessa. Sekä Gideonin että Tomin tarinassa on Stingin omaa historiaa, tarinaa siitä, miten musiikki tarjoaa pakotien pois ennalta kirjoitetusta kohtalosta kohti itse valittua polkua.

Kun esitys alkoi, vakuutuin ja vaikutuin uudesta ääniympäristöstä ja lavan mahdollisuuksista. Ääni tuli lähelle, ihotuntumaan, ja lava näytti valtavan syvältä entiseen verrattuna. Positiivisia teknisiä muutoksia oli selvästi tapahtunut, ehkä pääsen niihin tutustumaan tarkemmin tulevan kotikriitikkovuoden aikana.

Kaikkein eniten ennakkoon odotin, miten kauniisti englanniksi soljuvat ja runsaat laulujen tekstit saavat suomeksi sointuvan muodon. Käännöstekstit olivat ihastuttavan uskollisia alkuperäistekstille sisällöllisesti, rytmi toimi suomeksikin ja alkuperäinen tunnelma säilyi. Hyvänä esimerkkinä toimivat kappaleet Tavallaan (orig. So to Speak) ja Ei muuta oo (We´ve got now´t else). Iso kiitos suomentaja Mikko Koivusalolle.

Mainoskuvien pohjalta odotin jotain risteilijöiden kokoisia, suuria laivalavasteita, mutta suuren laiva tunne tulikin laskettavilla potkuri- ja kölikuvilla. Paljon käytettiin esiin työnnettäviä lavasteita, jotka jättivät tilaa telakan avaruudelle, hitsauskipinöiden lentämiselle ja tansseille. Mutta se, miten lavastus ja valaistus toimivat yhteen, hipoi täydellistä! Kun Arthur lauloi Kuinka on, Meg? ihoni meni kananlihalle ja kyynel nousi silmäkulmaan. Kehonkieli ei valehtele, se on merkki taiteen koskettavuudesta yli älyn ja analyysin rajojen. Kohtauksen kokonaisuus oli kerta kaikkiaan kaunis, se meni luihin ja ytimiin! En löydä vertailukohtaa, enkä edes vastaavaa näkemistäni musikaaleista. Elävän tuntuinen yöprojisointi, yösumuun laskeva lava, rakkauden kerrokselliseen valoon päätyvä pääpari yhdistyneenä Arthurin vetoavan samettiseen lauluun ja lempeään liikekieleen olivat ehyt kokonaisuus.

Tästä esityksestä jäi vahvimmin vaikuttamaan Taneli Mäkelän roolihahmo ja jo valmis roolityö. Isä O´Brianissa on syvyyttä ja olemisen sietämätöntä keveyttä samaan aikaan. Hän on inhimillisyyden, humanismin ja kokemuksen ääni, joka kokoaa laumansa lempeäntiukasti ja ymmärtäen. ”Miten voi löytää arvonsa, jos ei ole työtä”, hän pohtii empaattisesti laumansa lamaannusta, ”Sulla on tekemistä, poika” hän toivottaa Gideonin tervetulleeksi takaisin maihin selvittelemään asioitaan.

Kaikista teemoista, joita musikaali oli pullollaan, eniten kosketti Megin, Gideonin ja Arthurin suhdekiemura ja sen ratkaisu. Lopputulema jäi viime metreille, ja omaan mieleeni nousi väistämättä rinnastus oopperaklassikkoon. Vastaava kuvio löytyy Tsaikovskin oopperasta Jevgeni Onegin. Tatjanan, Oneginin ja ruhtinas Greminin suhdetta puidaan kahdessa viimeisessä kohtauksessa hengästyttävän tunteikkaasti. Meg ajattelee samoin kuin Tatjana ja päätyy samaan loppuratkaisuun. Haluaisin nähdä tulevissa esityksissä vielä voimallisemmin Megin sisäistä kamppailua.

Kautta esityksen olin vaikuttunut ja varma tämän musikaalin menestyksestä. Tässä kun olivat kaikki elementit loksahtamassa kohdilleen. Tuotantoryhmällä ja erityisesti ohjaaja Mikko Koukilla on ollut ilmeisen tarkka ja hyvin kypsytelty visio ja taito sen toteuttamiseksi. Roolitus oli erittäin onnistunut, jokaisen näyttelijän äänen sävykin sopi rooliin. Musikaaleissa on ehdottomasti mentävä ääni edellä – mitenkään väheksymättä näyttelijän muita taitoja – ja nyt jokaiseen rooliin oli löytynyt juuri oikea laulaja-näyttelijä. Tarkan työskentelyn huomasi tiukasta katseesta kaukaisuuteen (lue: kapellimestarin näyttäviin monitoreihin). Jäin odottamaan sitä aikaa, kun energiaa vapautuu enemmän automatisoituneeseen esittämiseen, esitys etenee kuin yhteisellä hengityksellä ja tahatonta jäykkyyden vaikutelmaa ei enää esim. yhteisissä tansseissa synny.

Iltapäivänäytös klo 14 perjantaina 29.9.

Yleisöä oli tänään selvästi enemmän kuin ennakossa, ja katsojakunnasta suuren osan arvioin ”aktiivisiksi senioreiksi”. Tunnelma lämpiössä oli rauhallisen odottava ja rento. Tällä kertaa olimme liikkeellä kolmen sukupolven voimin, minä keskimmäisenä. Omat teinikaksoseni lähtivät mukaan enemmän tai vähemmän vastentahtoisesti ja perjantaiväsyneinä, mutta kuuliaisesti. Lupasin heille, että tämä musikaali on kuulemisen ja näkemisen arvoinen, ja että siinä on kiinnostavuutta myös nuorille. Itse toivoin näkeväni tarkemmin ja syvemmin, kun juonen kuviot ja näyttämöllepano olivat jo tuttuja. Kahden viikon aikana olen pyörittänyt ahkerasti Stingin levyä, ja katsoin myös samaisen levyn konserttitaltioinnin New Yorkista vuodelta 2015, joka löytyy YouTubesta. Ehdoton suosikkini levyltä on August Winds (suom. Syyskuun tuulet), vaikkakin se sopii modernina, intiiminä barcarollena mielestäni enemmän klubikonserttiin kuin näyttämölle. Näyttämöllä se on tapahtumia pysähdyttävä, haikean kuulas ja mietteliäs.

Tällä kertaa sain käsiini vihdoin käsiohjelman! Tämäkin yksityiskohta oli tarkkaan mietitty ja tyylikäs. Ohjelman pinta muistuttaa raakateräslevyä väritykseltään ja käsituntumaltaan, ja siirtää onnistuneesti ajatukset telakan rankan työn maailmaan. Voisi sanoa, että piste i:n päälle.

Jos ensi katsomalta sain kokonaiskuvan ja aavistuksen siitä, miten kaikki tulee toimimaan, nyt kahden viikon aikana esitys on saanut selvästi varmuutta ja lisää lennokkuutta. Yritin ennakoida tulevia numeroita ja tarkentaa eri kohtiin kuin ensimmäisellä kerralla. Ja jotain uutta löysinkin. Megin ja Arthurin kohtauksessa en kuullut vielä ennakossa aaltojen tai lokkien ääniä. Ehkä keskityin niin rakkaustarinaan, että hennompi asia jäi sen jalkoihin. Mutta nyt: vielä lisää kauneutta tähän kohtaukseen! (äänisuunnittelu: Iiro Laakso ja Eero Auvinen) Valojen vaihdoksia ja kulkua yritin seurata aktiivisesti ja Isän Saappaat -kohtauksessa ilahduinkin huomatessani tarkemmin valojen sävyn muutoksen kylmästä lämpimään ja kotoisempaan tunnelmaan. Samoin projisoinnit (Sanna Malkavaara) aukesivat uusin silmin. Taustan satamanosturit hahmottuivat tarkemmin, mutta valmiin laivan punasävyinen projisointi tupsahti aivan uutena, se oli kyllä ennakossa jäänyt muiden asioiden jalkoihin. Kun yleisö reagoi pitkin matkaa ja selvästi Isä O`Brianin repliikkeihin samaa mieltä osoittavalla kokemuksen syvän rintaäänen hymistelyllä, itse hämmästyin kuuntelevani enemmän yleisön reagointia kuin O`Briania.

Koko näytöksen jälkeen tunsin katsoneeni romanttisen teeman sijaan naisia, vahvoja naisia. He olivat joko saaneet selvästi lisää vahvuutta ja pontta kahden viikon aikana tai nyt oli tämän asian vuoro vaikuttaa minuun. Ensimmäisen näytöksen kohokohdaksi nousi Megin ja naisten kuoron uhmakas Ei pidä luottaa merimieheen. Toisella puoliajalla taas Rouva Dees´in (Kirsi Tarvainen) vuodatus ja Peggy Whiten (Riitta Salminen) Kunnioittakaa vainajaa jäävät aivan eri tavalla mieleen kuin ennakossa. Jestas, miten voimallista!

Esityksen jälkeen kysyin jälkikasvuni kommentteja. Molemmat pitivät näkemästään. Piste. Olin itse ajatellut, että poikaani varmaan vetoavat Tomin kohtalonkäänteet, ja tytär samaistuu nuoreen Megiin. Äidin arvaus oli: tyttärelle Gideonin ja nuoren Megin kaihoa, pojalle Tomin ja Gideonin yhteinen tanssinopiskelukohtaus. Pieleen meni. Poikani kertoi, että parhaat kohdat olivat, kun Gideon lauloi Isän saappaista ja isänsä haudalla. Tytär taas piti menevistä kuoroista ja tansseista kuten Ei muuta oo. Ehkä ne kohdat, jotka ensimmäiseksi musikaalissa kolahtavat, vetoavat tunnelmaltaan omaan perusluonteeseen ja mielenlaatuun. Uppoaako musiikki heti meidän syvimpään sisimpäämme, tarinan käänteet tulevat vasta toisena? Tätä jäin itse miettimään.

Iltanäytös klo 19 lauantaina 30.9.

En muista, milloin olisin viimeksi ollut viikonloppunäytöksessä. Tulin tällä kertaa yksin, mikä sekin on harvinaista. Turkulaisena koen, että teatteriin on helppoa piipahtaa arki-iltaisin. Ajattelin, että tämä on se varsinainen kotikriitikkonäytökseni, koska tänne tulin kotikriitikkolipulla. Hälinää oli paljon enemmän kuin päivänäytöksessä, ja yleisö koostui selvästi työikäisistä viihtymään tulleista, joukossa julkkiksiakin.

Tunnelma katsomossa oli lämmin ja yllättäen tulin juttuun vieruskavereitteni kanssa. Kun vaihdoimme ajatuksia musikaalista ja kotikriitikkoudesta vieressäni istuvan rouvan kanssa, täyttyi kummallisesti tyhjänä ollut viides rivi. Yleisö nousi taputtamaan. Sting, vain muutaman metrin päässä! Toisen puolen vieruskaverini osoittautui Sting-faniksi, ja hän riemuitsi, kun tarkkaan mietitty näytösvalinta oli osunut oikeaan.

Huomasin empatiajännittäväni. En voinut edes kuvitella esiintyjien jännitystä. Arvatenkin he halusivat antaa kaikkensa, vaikka takana oli jo kolme näytöstä kahden päivän aikana. Kaikki sujui tarkan hiotusti, mutta ei rennosti, ajattelin kahden näytöksen katsojakokemuksellani. Tätä esitettiin nyt selvästi Stingille. Ja antaumuksella ja taidokkaasti esitettiinkin! Tuntui, että orkesterikin soi täyteläisemmin kuin aiemmilla kerroilla. Gideonin Ennallaan soi vielä komeammin kuin perjantaina. Olli Rahkosen läsnäolossa on hypnoottista intensiteettiä, hän täyttää yksinäänkin lavan. Tällä kertaa poljento oli kuorokohtauksissa täydellisesti kohdallaan, ja telakkaäijien tanssit sujuivat Jackie Whiten (Jonas Saari) johdolla nappiin. Tämä yleisö tuntui pitävän ennemminkin reippaammista kohdista, ainakin aplodeista päätellen. Myös O´Brianin kiroilut upposivat.

Väliajalla kuulin ympärilläni kiittäviä arviointeja musikaalin eri kohdista, mikä taas todistaa: jokaiselle jotain. Väliajan päättyessä tunnelma oli kuin rock-konsertissa. En ole koskaan ollut teatteriesityksessä, jossa henkilökunta pyytää laittamaan puhelimet pois! Innokkaimmat fanit saatiin viilenemään ja esitys jatkumaan. Toisen näytöksen meno tuntuu letkeämmältä. Nyt tämä oli loistokasta, rentoutunutta esitystä. Olisin mielelläni ollut kärpäsenä katossa katsomassa, mitä kulisseissa oli väliajalla tapahtunut.

Kun esitys loppui, spesiaaliosuus alkoi. Kapellimestari Jussi Vahvaselkä toivotti säveltäjän tervetulleeksi lavalle. Päätin, että talletan tämän esityksen elämän kovalevylle ja keskityin kuuntelemaan ja katsomaan.

Sting kiitti ensin esityksestä ja sanoi uskovansa, että me laivanrakennuskaupungissa varmaan ymmärrämme tarinan yhteisön ja työn merkityksestä. Kun hänelle ojennettiin kitara, yleisö ensin hullaantui ja sitten kuin veitsellä leikaten hiljeni. Saimme kuulla The Last Ship –kappaleesta pätkän, jossa kuningatar on lähtenyt juna-asemalle ja juna on jo täynnä kuuluisuuksia, jotka menevät kastamaan laivaa. Mieleni teki laulaa mukana kertosäkeessä:  ”Oh, the roar of the chains and the cracking of timbers, The noise at the end of the world in your ears, As the mountain of steel makes its way to the sea, And the last ship sails.” Tunnelma oli katossa. Jos Sting ja teatterilaiset tunsivat yhteenkuuluvuutta, siihen liittyi mukaan myös yleisö. Tämä oli taiteen taikapiiri.

“Saitsä hyviä kuvia? Pakko päivittää faceen!” kuului useammasta kuin yhdestä suusta. Alalämpiössä yksi kehui Taneli Mäkelää, toinen piti vauhdikkaista kohdista. Leijuin itse teatterilta hymyssä suin pitkin jokivartta. Ulkona yksi seurue päivitteli, miten kerrankin osuivat oikeaan aikaan oikeaan paikkaan, ja takanani mies hehkutti puhelimeen, miten lähellä Stingiä olikaan:”SE oli ihan siinä!” Vastaantulijatkin keskustelivat, saakohan sinne vielä lippuja.

Yöllä herään useaan otteeseen. Ensin laulan Megin mukana Ei pidä luottaa merimieheen, toiseksi Peggyn mukana Kunnioittakaa vainajaa. Viimeisenä laulan Stingin kanssa The Last Ship –kertosäettä. Tähän satamaan jään.

 

Viimeisen laivan ohjelma ja liput

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s